Anna Rastas: Rasismin kiistäminen suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa

Rasismista on keskusteltu Suomessakin jo vuosien ajan erilaisilla viranomais- ja kansalaisjärjestöfoorumeilla. Media on tarttunut aiheeseen lähinnä kertomalla rasistisista ääri-ilmiöistä tai aihetta käsittelevistä uusista tutkimuksista. Suomalaiset poliitikot sen sijaan ovat pääsääntöisesti kartelleet koko aihetta, kunnes sana rasismi alkoi talvella 2008-2009 yllättäen toistua myös heidän puheissaan. Itseään maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittisiksi kutsuvien näkemykset ja tavat esittää näitä näkemyksiä näyttävät nostaneen myös rasismin yhdeksi julkisuudessa käytävän maahanmuuttokeskustelun teemaksi. Vilkkaaksi äitynyt keskustelu ei kuitenkaan ole keskittynyt huoleen vähemmistöjen kohtaamasta rasismista tai siihen, millä keinoin rasismia voitaisiin vastustaa ja ennaltaehkäistä. Julkinen keskustelu näyttää olevan enemmänkin keskustelua siitä, mikä kaikki ei ole rasismia. Rasismista puhutaan, kun halutaan kiistää omien tai kaverien puheiden tai tekojen yhteys rasismiin.

Kun monet maahanmuuttoa – tai ainakin tiettyjen maahanmuuttajien Suomeen asettumista – vastustavat koettelevat sivistyneen ja muita ihmisiä kunnioittavan keskustelun rajoja, he myös muuttavat suomalaista keskustelukulttuuria aiempaa populistisemmaksi. Kovasanaisimmat maahanmuuton vastustajat ovat herättäneet julkista arvostelua, mutta myös rohkaisseet muitakin käyttämään epäkunnioittavia ilmauksia ja yleistäviä puhetapoja. Avoimen maahanmuuttovastaisuuden perussuomalaisille tuottama julkisuus ja lisääntynyt kannatus on selvästi innoittanut muidenkin puolueiden poliitikkoja, joitain virkamiehiä ja lukuisia internetissä nimettöminä pysytteleviä kansalaisia puheenvuoroihin, joissa maahanmuuttajat esitetään ennen kaikkea uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle ja kulttuurille. Kaikkia näitä puheenvuoroja ei pidä tuomita yksioikoisesti rasismiksi. On kuitenkin selvää, että ne ovat vaikuttaneet yleiseen asenneilmastoon ja monien ihmisten elämään.

Monietnisessä, monikulttuurisessa yhteiskunnassa erilaisille rasismisyytöksille voi altistua kuka hyvänsä, erityisesti poliitikot, viranomaiset ja ne, jotka työskentelevät vähemmistöryhmien parissa, Jonkun henkilön tai instituution nimeäminen rasistiksi tai rasistiseksi on vakava asia, ja erityisesti epäoikeudenmukaisiksi koetut rasismisyytökset ovat loukkaavia, Rasistiksi leimautumista halutaan välttää myös siksi, että rasistisiksi tulkittavat puheet voivat johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Rasistiksi leimaaminen on kuitenkin eri asia kuin keskustelu siitä, miten jonkun henkilön tai instituution toiminta voi kytkeytyä rasismiin tai tuottaa sitä. Puhe aiheettomista rasismisyytöksistä voi olla myös yritys viedä huomio pois itse asiasta, joidenkin ihmisten kokemasta rasismista. Keskustelu, jossa rasismin mahdollisuus aina kiistetään, voi johtaa siihen, että asioiden selvittämisen sijaan rasismista vaietaan ja rasismin uhrit ja rasismiin puuttuvat vaiennetaan. Pahimmillaan maahanmuuttajien olemassaolo esitetään syyksi siihen, että Suomessakin ylipäätään esiintyy rasismia.

Viimeaikaisen maahanmuuttokeskustelun rasismikeskusteluja on analysoitu ja kommentoitu mediassakin.[1] Toisaalta, myös jotkut median edustajat ovat yhtyneet siihen kuoroon, joka höystää uhkakuvia maalailevat näkemyksensä ja maahanmuuttajat ensisijaisesti kielteisessä valossa esittävät käsityksensä kommenteilla, joissa samalla kiistetään rasismi ja myös ikään kuin kehotetaan olemaan edes puhumatta koko aiheesta. Tällaista rasismikeskustelua edustavat esimerkiksi kaupunkilehtiin kolumneja kirjoittavan A.-P. Pietilän kommentit, joiden mukaan “maahanmuuttajista puhuja kaivaa verta nenästään” ja puhe maahanmuutosta “ei ole rasismia vaan isänmaallisuutta”.[2] Samoissa kolumneissaan hän esittää hyvin negatiivisia stereotypioita maahanmuuttajista.

Tarkastelen seuraavassa tätä suomalaista maahanmuuttokeskustelua värittävää ilmiötä eli runsasta keskustelua siitä, mitä kaikkea ei haluta tai joidenkin mukaan ei tulisi määritellä rasismiksi. Esitän kaksi näkökulmaa siihen, miksi rasismista keskustelu on vaikeaa. Ensimmäinen näkökulma kytkeytyy tapoihin määritellä rasismia, toinen värisokeuteen eli kykenemättömyyteen tunnistaa rasismia ja ymmärtää sen monia merkityksiä ja seurauksia.

Rasismin monet määritelmät
Näkemyserot rasismi-sanan merkityksistä ovat hankaloittaneet paitsi rasismin vastaista työtä myös keskustelua maahanmuutosta ja sen seurauksista. Julkinen keskustelu tuottaa monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin rasismin määritelmiä. Jotkut tavat puhua rasismista saavat keskusteluissa enemmän tilaa kuin muut, ja ne voivat muuttua vallitseviksi tavoiksi määritellä rasismia. Poliitikkojen ja viranomaisten näkemykset, samoin kuin toimittajien tulkinnat näistä, vaientavat helposti rasismin uhrien äänen.

Rasismin tutkijat tarkastelevat rasismia yleensä niin moniulotteisena ilmiönä, että sen kuvaaminen yksinkertaisin määritelmin on vaikeaa, niin tutkijoille kuin heitä siteeraaville toimittajillekin. Tutkijoiden esittämät rasismin määritelmän poikkeavat toisistaankin jo siksi, että ne ovat usein tieteenalakohtaisia. Kun esimerkiksi aatehistorioitsijat ja filosofit puhuvat rasismista oppeina ja ideologioina, psykologeja ja sosiaalipsykologeja kiinnostavat rasistiset asenteet, yksilöiden rasismin kokemukset tai erilaisissa vuorovaikutus- ja ryhmäsuhteissa tunnistettava rasismi. Sosiologien tarkastelun kohteena ovat useimmiten olleet rasismin erilaiset institutionaaliset muodot ja se, miten rasismi vaikuttaa laajemmin yhteiskunnan rakenteissa ja sosiaalisissa suhteissa. Kulttuurintutkijat puolestaan ovat kohdentaneet kysymyksensä esimerkiksi siihen, miten rasismi muokkaa kulttuuria ja tapojamme esittää ympäröivää todellisuutta. Nämä erilaiset tutkimuksen kohteet ja tarkastelutavat eivät ole toisiaan pois sulkevia. Niitä ei myöskään tulisi asettaa mihinkään tärkeysjärjestykseen. Jotta ymmärrämme miten erilaiset rasismit ovat historian saatossa vaikuttaneet yhteiskuntaelämään ja kulttuuriin meillä ja muualla, tarvitsemme monitieteistä tarkastelutapaa, ja sen seurauksena myös laajoja rasismin määritelmiä.[3]

Rasismia määritellään myös lainsäädännössä, jotta erityisen vahingollisiin rasismin ilmenemismuotoihin voitaisiin puuttua. Lakien ja asetusten tuottamat rasismin määritelmät näyttävätkin pitkälti hallitsevan rasismista käytävää keskustelua. Rasistisia piirteitä sisältävät rikokset ovat kuitenkin vain yksi rasismin ilmenemismuoto. Kaikkea rasismia ei ole mahdollista,eikä edes tarkoituksenmukaista vastustaa ja kitkeä lainsäädännöllisin keinoin. On selvää, että lait ja asetukset ohjaavat poliisin, oikeuslaitoksen ja monien muiden viranomaisten työtä ja asennoitumista rasismia koskeviin kysymyksiin. Säädösteksteissä rasismin määritelmät voivat olla kuitenkin niin tulkinnanvaraisia, etteivät arkijärjellä rasismiksi ymmärrettävät teot välttämättä enää määritykään rasismiksi rikosepäilyjä selvitettäessä ja lakeja sovellettaessa. Laura Peutereen tekemä Poliisiammattikorkeakoulun julkaisema tutkimus osoittaa, että toimittaessa vain hyvin kapeiden rasismin määritelmien varassa rasistinen rikollisuuskin jää helposti tunnistamatta ja tuomitsematta oikeuskäytännöissä.

Rasistiseksi toiminnaksi määritellään usein vain sellainen toiminta, jossa joku on ollut tietoinen toimintansa rasistisuudesta ja tarkoituksellisesti loukannut tai vahingoittanut jotakuta yksilöä tai vähemmistöä.[4] Tällaiset toimijoiden motiiveista lähtevät määritelmät ohittavat kokonaan institutionaalisen, yhteiskunnan rakenteissa vaikuttavan rasismin. Toimijoiden motiivien tarkastelua ei voi pitää myöskään rasistisia piirteitä sisältävien ja samalla rasismia uusintavien puhe- ja kuvaustapojen tunnistamisen lähtökohtana. Niiden rasistisuutta arvioitaessa huomio tulisi kohdistaa ennemminkin johonkin kuvaukseen sisältyvien rasististen merkitysten analyysiin ja siihen, mitä erilaisista teoista voi seurata kuin siihen, kenen ja millaista toimijuutta tai motiiveja erilaisten esitystapojen taustalla voidaan osoittaa. Jos haluamme keskustella vaikkapa siitä, pitäisikö jokin vaalimainos kieltää rasistisena, tärkeämpää on keskustella mainokseen kiinnittyvistä mahdollisesti rasistisista merkityksistä ja sen esittämisen mahdollisista seurauksista kuin siitä, ovatko mainoksen laatijan motiivit olleet rasistisia.

Kokoomuksen eurovaaliehdokkaan Kai Pöntisen Helsingin Sanomien etusivulla 29. toukokuuta 2009 julkaistu vaalimainos “Sosiaalipummimaahanmuuttajille STOPPI!” herätti runsaasti huomiota ja keskustelua. Mainos oli yleistävä ja leimaava kiinnittäessään hyvin kielteisiä mielikuvia maahanmuuttajiin. Se, tunnistaako ja tunnustaako Pöntinen rasismia toimintansa taustalla ei ole tässä olennaista, vaan tärkeämpää on se, mitä kaikkea tuollaisten ilmoitusten julkaisemisesta voi seurata. Mainos vahvistaa entisestään kielteisiä mielikuvia maahanmuuttajista sosiaalietuuksien väärinkäyttäjinä. Monet Suomessa asuvat maahanmuuttajat, olivatpa he sitten riippuvaisia sosiaalituista tai eivät, varmasti tuntevat nahoissaan tuollaisten asenteiden vahvistumisen. Se voi näyttäytyä esimerkiksi lisääntyneenä häirintänä julkisilla paikoilla ja kouluissa maahanmuuttajien lasten kiusaamisena. Mielenkiintoista kohussa oli se, miten rasismin mahdollisuus haluttiin kieltää. Pöntinen itse ei tullut julkisuuteen selittelemään mainostaan tai motiivejaan. Helsingin Sanomien samana päivänä julkaistun verkkoliitteen mukaan Pöntisen taustapuolue Kokoomus sen sijaan kielsi heti Pöntiseltä kyseisen mainoksen käytön, puheenjohtaja Jyrki Kataisen sanoin siksi, että “se antaa väärän kuvan Pöntisen ajattelusta”.[5] Puoluesihteeri Taru Tujunen esitti saman päivän Uudessa Suomessa hieman tiukempaa kritiikkiä mainosta kohtaan, mutta hänkin halusi “korostaa, ettei Pöntisen vaaliohjelma sinällään ole rasistinen”.[6]

Rasistisen motiivin osoittamista vaikeuttaa myös se, että ainakaan arkimerkityksessään motiivi viittaa yksilöiden sisäisiin prosesseihin, ajatteluun ja tavoitteisiin. Viime kädessä motiivin osoittaminen edellyttäisi, että joku myöntää ajatuksensa ja toimintansa rasistiseksi. Edellä siteeratuilla kommenteilla kokoomuksen johto halusi antaa mielikuvan siitä, etteivät sen ehdokkaat ole oikeasti rasisteja, ennemmin sitten vaikka ihmisiä, jotka antavat itsesään väärän kuvan omissa vaalimainoksissaan. Rasismintutkija Teun Van Dijkin tavoin voidaan kysyä, kuinka todennäköistä rasistisen motiivin myöntäminen on silloin, kun se määrittää jonkin teon paitsi monien mielestä paheksuttavaksi, mahdollisesti jopa rangaistavaksi. Jos jonkin asian rasistisuutta arvioitaessa lähdetään peräämään motiiveja, olisi myös selvitettävä keihin kaikkiin tuon motiivien arvioinnin tulisi ulottua. Voidaanko esimerkiksi yksittäisten poliitikkojen taustapuolueita vaatia vastuuseen niiden ehdokkaiden rasistisesta käyttäytymisestä muutoinkin, kuin edellyttämällä, että niidenkin toiminnan taustalla on oltava rasistiset motiivit? Pöntisen mainoksen uudelleenjulkaisemisen kieltäminen voidaan tulkita niin, että kokoomus puolueena haluaa irtisanoutua rasismista. Näkemykseni mukaan kieltämällä kyseisen mainoksen käyttämisen puolue osoitti ottavansa ja kantavansa vastuuta ehdokkaansa toiminnasta. Esimerkiksi perussuomalaisten vaaliehdokkaiden rasistisuudesta monesti vastuuseen vaadittu puoluejohtaja Timo Soini on toistuvasti kuitannut vastuukysymykset toteamalla, ettei hän itse ole rasisti. Tällaisissa tapauksissa vastuun välttely alkaa väistämättä tuottaa erilaisia epäilyjä taustayhteisön motiiveista olla puuttumatta rasismiin.

Entäpä kysymys esimerkiksi Helsingin Sanomien motiiveista ja vastuusta edellä mainitun, ainakin minun mielestäni rasistisen, vaalimainoksen julkaisijana? Lehtiyhtiö sai Pöntisen mainoksesta maksettavien eurojen lisäksi hyvän uutisaiheen. En kuitenkaan uskalla epäillä näitä mainoksen julkaisemisen motiiveiksi. Pääkirjoituksia myöten selvästi rasismin vastaisia kantoja usein esittäneessä lehdessä todennäköisesti mietittiin hetki ennen kuin ilmoitus päätettiin julkaista. Median intresseissä on sananvapauden puolustaminen, minkä lehden vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen selitti mainoksen julkaisemisen perusteeksi.[7] Virkkunen piti mahdollisena jopa sitä, että “Pöntinen toivoi ilmoituksensa kieltämistä, jolloin hän olisi voinut esiintyä sananvapauden marttyyrina”. Tuleeko siis jo muutoinkin yhteiskunnan hierarkioissa heikoimmassa asemassa olevia ihmisryhmiä halventavia ilmoituksia julkaista sananvapauden nimissä? Virkkunen kuvaili ilmoitusta “vastenmieliseksi”, mutta sen mahdolliseen rasistisuuteen lehti ei kuitenkaan suoraan ottanut kantaa.

Edellä olevalla halusin osoittaa sen, miten hyödytöntä pelkkä ihmisten motiiveihin tuijottaminen on silloin, kun keskustellaan rasismista. Rasismia voi olla ja sitä voi tuottaa myös sellainen toiminta, jota ei ole tarkoitettu rasistiseksi. Tällä en tarkoita kuitenkaan sitä, ettei myös motiiveista ja vastuista tulisi keskustella. Tietämättömyys jonkin rasistisen toiminnan taustalla lienee hyväksyttävämpää kuin esimerkiksi omat poliittiset pyrkimykset tai halu tehdä rahaa joitain ihmisryhmiä halventamalla. Pelkkä jonkin toimijan motiivi ei kuitenkaan yksin riitä asioiden tai tapahtumien rasististen piirteiden analysoimiseen. Esimerkiksi poliisin, poliittisten puolueiden tai vaikkapa yliopiston virallinen kanta voi olla kaikenlaisen rasismin vastustaminen, mutta silti niiden toiminnassa saattaa olla sellaisia piirteitä, joita voisi luonnehtia rasistisiksi tai joiden yhteyksiä rasistisiin ajattelutapoihin ja rasististen asenteiden lisääntymiseen ainakin tulisi selvittää.

Kun eri puolilla Suomea tapahtuneista maahanmuuttajiin kohdistuneista väkivallanteoista uutisoidaan, kaupunkien ja poliisin edustajat kiirehtivät yleensä toteamaan, ettei heidän kaupunkejaan tulisi leimata rasistisiksi kaupungeiksi. Tälle on perusteet. Suomessakaan tuskin löytyy yhtään sellaista kaupunkia, jossa ei esiintyisi rasismia. Pitäisikö meidän nimetä kaikki Suomen kaupungit rasistisiksi kaupungeiksi? Rasismi-leiman iskeminen suureen yhteisöön tai instituutioon ei aina ole strategisesti järkevää rasismin vastustamisen näkökulmastakaan. Toisaalta, “tämä ei ole rasistinen kaupunki” vakuuttelujen sijaa monesti aiheellisempaa olisi ryhtyä selvittämään kuinka paljon ja millaista rasismia “meidän kaupungissamme” esiintyy ja miten sitä voitaisiin vähentää. Toisinaan tällaisten uutisointien yhteydessä onkin haluttu samalla antaa viestiä siitä, että jokin kaupunki tai poliisi on valinnut nollatoleranssin suhtautumisessaan rasismiin. Viesti, jossa julistaudutaan vastustamaan rasismia, on aivan eri asia kuin viesti, jossa rasismin olemassaoloa vähätellään tai se kiistetään. Erilaiset tavat kiistää rasismin olemassa olo tai liittyminen joihinkin asioihin tai tapahtumiin voivat nekin osaltaan tuottaa ja muokata vallitsevia rasismin määritelmiä. Kemissä kesällä 2009 tapahtuneiden turvapaikanhakijoihin kohdistuneiden väkivallantekojen uutisoinnissa korostettiin sitä, ettei kaupungissa ole järjestäytynyttä rasistista rikollisuutta. Tuollaisen informaation välittäminen voi olla perusteltua, mutta toisaalta se saatetaan tulkita myös niin, että vain järjestäytynyt rasistinen rikollisuus katsotaan rasismiksi.

Rasimissa on kyse paitsi erojen osoittamisesta ja tuottamisesta myös niiden arvottamisesta ja merkityksellistämisestä sekä erotteluja seuraavasta eriarvoisuudesta. Eri ryhmien välisten erojen esiin tuominen ei vielä sinänsä riitä jonkin asian määrittelemiseen rasismiksi. Ihonväriin tai syntyperään viittaamista ei sitäkään pidä tuomita suoralta kädeltä rasismiksi. Sanojen ylenmääräinen varominen voi johtaa siihen, ettei rasismista voida tai uskalleta keskustella. Jos kuitenkin vaikuttaa siltä, että ihonväriin, syntyperään, kulttuuriin tai “ulkomaalaisuuteen” viittaamista käytetään halventamisen tai tällaisista viittaamisista seuraa se, että joku joutuu muita huonompaan asemaan, tilanteeseen yleensä liittyy rasistisia piirteitä. Samoin jos esimerkiksi kulttuurieroista puhuttaessa jotkut kulttuuripiirteet esitetään samalla tavoin olemuksellisina ja muuttumattomina ominaisuuksina kuin miten “ihmisroduista” on puhuttu, on aiheellista kysyä onko tällaisilla määrittelyillä yhteys rasismiin. Kysymys rasismista voidaan perustellusti esittää myös silloin, kun kaikki jotain ihmisryhmää koskevat puheenvuorot, esittivätpä niitä yksittäiset henkilöt tai esimerkiksi media, ovat korostuneen kielteisiä ja leimaavia.

Rasismin tutkimuksessa useat rasismin määritelmät lähtevät siitä, että jonkin asian rasistisuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, eri ryhmien mahdollisuuksiin määritellä itseä ja muita, sekä siihen, miten näitä määrittelyjä otetaan vallankäytön välineiksi. Valtaväestöön kuuluvilla on yleensä enemmän määrittelyvaltaa kuin vähemmistöillä. Suomessakin vaaleaihoisiksi luokiteltavat valtaenemmistöön kuuluvat suomalaissyntyiset esittävät kovin kärkkäästi näkemyksiään siitä, milloin jokin asia on, tai vielä useammin ei ole, yhteydessä rasismiin. Paljon rasismia kokenut saattaa tulkita ja nimetä rasismiksi myös sellaisia asioita, jotka jäävät julkisessa keskustelussa vallitsevien rasismin määritelmien ulkopuolelle.

Värisokea vai kokemuksen tuottama tieto?
Tapoihimme määritellä rasismia vaikuttaa se, miten vakavaksi ongelmaksi rasismin ajattelemme. Ihmiset, jotka eivät näe rasismia merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana, suosivat helposti mahdollisimman yksinkertaisia ja suppeita rasismin määritelmiä. Henkilö, jota syytetään rasistisesta käyttäytymisestä, todennäköisesti turvautuu kapeimpiin mahdollisiin rasismin määritelmiin vastatessaan rasismisyytöksiin. Henkilökohtaiset rasismin kokemukset ja kuuluminen ryhmään, jonka jäsenet kohtaavat muita useammin rasismia, tuottavat toisenlaista tietoa rasismista. Rasismin uhritkin turvautuvat, tai joutuvat turvautumaan, vallitseviin yksipuolisiin puhetapoihin käsitellessään omia rasismin kokemuksiaan, mikä osaltaan vaikeuttaa noista kokemuksista puhumista. He kuitenkin tietävät muita paremmin sen, miten monin tavoin rasismi vaikuttaa Suomessakin.

Rasismi koskettaa koko yhteiskuntaa horjuttamalla yhteiskuntarauhaa, tuottamalla epätasa-arvoa ja vahvistamalla erilaisia viha-aatteita. Sitä voi myös luonnehtia epä-älylliseksi opiksi, joka saadessaan jalansijaa uhkaa koko kansan sivistystasoa. Rasismin seuraukset ovat vielä vahingollisemmat niille, joihin rasismia erityisesti kohdistuu. Rasismin kohteeksi joutumisen seurauksia ei Suomessa ole juuri tutkittu. Muualla tehdyt tutkimukset osoittavat, että rasismin kokemuksilla voi olla ihmisten hyvinvoinnille vakavia seurauksia. Ne voivat ilmetä turhautumisena ja stressinä sekä erilaisina terveysongelmina. Ne eristävät ihmisiä ympäristöstään ja tuottavat aineksia kielteisen minäkuvan rakentumiseen. Lasten ja nuorten rasismin kokemuksia käsittelevään tutkimukseeni osallistuneistakin jotkut kertoivat rasimin kokemukset merkittäväksi syyksi koulunkäynnin keskeyttämiseen, toiset taas kertoivat siitä, miten he olivat joko jo lapsina joutuneet tai aikuistuttuaan itse hankkiutuneet terapiaan selviytyäkseen kokemuksistaan.

Rasismin kokemukset voivat laukaista häiriökäyttäytymistä ja jopa väkivallaksi muuttuvaa protestointia, erityisesti jos ne yhdistyvät tunteeseen siitä, etteivät rasismin uhrit saa samaa suojaa ja kohtelua kuin muut yhteiskunnan jäsenet. Jonathan Hadley on kirjoittanut poliisin ja maahanmuuttajien suhdetta käsittelevässä kirjassa rasismin yhteyksistä Britanniassa esiintyneisiin kaupunkimellakoihin. Ranskan lähiöissä vuonna 2005 puhjenneisiin nuorisomellakoihin, samoin kuin Ruotsissa talvella 2008-2009 esiintyneisiin mellakoihin, on ikään kuin liittynyt tapahtumia, joissa siirtolaisten usko poliisiin on vakavasti horjunut.[8] Valtaväestöön kuuluvat tiedotusvälineitä seuraavat ihmiset eivät Suomessakaan voi olla täysin tietämättömiä siitä, miten rasismi tuottaa monille ihmisille paitsi syrjinnän kokemuksia myös suoranaista väkivallan uhkaa. Yksilöiden häirintä ja häpäiseminen jää kuitenkin helposti piiloon muilta kuin tuollaisen rasismin uhreilta. Suomessa ammattiauttajatkin saattavat olla varsin ammattitaidottomia mitä tulee ihmisten rasismin kokemusten käsittelyyn.

Rasismi rakentuu väitteille perimän tuottamasta ihmisryhmien olemuksellisesta erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Se loukkaa kohdettaan paitsi epäoikeudenmukaisuutensa ja epä-älyllisyytensä vuoksi myös merkitsemällä huonoksi ja arvottomaksi sellaiset asiat, jotka voidaan ajatella meille kaikkein läheisimmiksi ja erityisen henkilökohtaisiksi. Se tahraa kehomme ja meille läheisimmät ihmiset, vanhempamme ja sukumme. Tuhannet lapset Suomessa kasvattavat itsetuntoaan ympäristössä, jossa heidän vanhemmistaan ja samalla heistä itsestäänkin puhutaan toistuvasti “sosiaalipummeina” ja uhkana suomalaisten hyvinvoinnille ja kulttuurille, tai synnynnäisesti vähemmän älykkäinä. Jo tieto siitä, että muut haluavat ja voivat loukata joitain ihmisiä tällä tavoin tuottaa tunteita, jotka tekevät tällaisista loukkauksista puhumisen vaikeaksi. Rasismin kokemukset voivat lamaannuttaa vahvankin ihmisen toimintakyvyn, etenkin jos hän tietää, etteivät muut välitä siitä, että jotkut joutuvat tällaisten loukkausten kohteeksi.

Ihmisillä, jotka joutuvat kohtaamaan ja pohtimaan rasismia, on muita enemmän ja monipuolisempaa tietoa paitsi rasismin erilaisista ilmenemismuodoista myös yksilön mahdollisuuksista puhua rasismista ja vastustaa sitä, samoin kuin siitä, miten valtaväestöön kuuluvat reagoivat rasismin kysymyksiin. Ihmiset, jotka tietävät olevansa potentiaalisia rasismin kohteita, ovat tietoisia siitä, että kaikenlainen rasismin tuottama yhteiskunnallinen epätasa-arvo voi olla myös heidän ongelmansa. Vaikka henkilö itse olisi välttynyt rasismilta, hän oppii paitsi median välityksellä myös tavallisissa kanssakäymisissä sen, miten Suomessa asennoidutaan ulkomaalaisia, maahanmuuttajia ja etnisiä vähemmistöjä kohtaan. Hän oppii myös sen, ettei lainsäädäntö suojaa ihmisiä rasismilta, kun kiistatta rasistiset teotkaan eivät aina johda syytteisiin. Internetin vallatessa yhä enemmän tilaa mediajulkisuudesta puhetta maahanmuuttajista ja etnisin vähemmistöihin kuuluvista ihmisistä tuottavat yhä enemmän avoimen rasistiset toimijat. Vaikka Suomessakin on ihmisten välistä tasa-arvoa korostavaa ja avoimen antirasististakin keskustelua, lujaääniset rasistisia piirteitä sisältävät puheenvuorot tuntuvat peittävän sen helposti. Rasismia paljon kohdanneiden arjessa rasistisilla puhetavoilla ja niiden sallimisella on erityinen merkityksensä.

Valtaväestöön, tai englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa “valkoisiin”, luokiteltavien ihmisten rasismiin liittyvää tietoa, ymmärrystä ja toimintaa on alettu kutsua antirasistisen toiminnan kentillä sekä ulkomaisessa rasimin tutkimuksessa termillä “värisokeus”. Tuon sanan merkitys on Suomessakin muuttumassa myönteisestä kielteiseksi. Aiemmin sillä on tarkoitettu lähinnä ihmisten kohtelua samalla tavoin ihonväristä riippumatta. Nyt yhä useammin Suomessakin sanalla värisokeus on alettu viitata joidenkin kykenemättömyyteen tunnistaa rasismia, ja tämän seurauksena myös tunnistaa rasismin olemassaoloa ja sen monia merkityksiä yhteiskuntaelämässä, kulttuurissa ja erityisesti ei-valkoisiksi tai ei-meikäläisiksi luokiteltujen kokemuksissa. Rasismin merkitys yksilöille ei ole vain suoranaisen, avoimen rasismin kohtaamista, vaan myös sitä, että joudumme miettimään eri asioita ja toimimaan eri tavoin aivan arkisissakin tilanteissa riippuen siitä, miten meitä luokitellaan rasimin tuottamiin hierarkioihin.

Pohtiessaan omaa valkoisuuttaan tutkija Peggy McIntosh listaa asioita, jotka erottavat valkoisen ja ei-valkoisen kokemusmaailmaa, ja samalla ymmärrystä rasismista. Valkoisuus tässä ei viittaa suoraan ihonväriin, vaan siihen, miten meitä luokitellaan meikäläisiksi ja muukalaisiksi sekä arvotetaan ja kohdellaan sen mukaan mihin ryhmiin meidän ajatellaan kuuluvan. Esimerkiksi useimmat venäläistaustaiset eivät poikkea ihonväriltään suomalaisten enemmistöstä, mutta heidän tietonsa rasismista Suomessa on toisenlaista kuin valtaväestön tieto. Henkilö, joka ei ole joutunut pohtimaan rasismin merkityksiä omassa tai läheistensä elämässä, ei ole tietoinen siitä, miten monet rasismiin liittyvät asiat saattavat rajoittaa ja määritellä rasismia kohdanneiden arkea.

Mitä värisokea ihminen sitten ei tiedä tai ymmärrä? Hän ei ymmärrä sitä, että paikat ja tilanteet, joissa hänen ja hänen lastensa ei tarvitse tuntea pelkoa, voivat olla toisille vaarallisia. Värisokea ei ole koskaan joutunut ajattelemaan sitä, että hänet havaittaisiin kaikkialla helpommin kuin muut ja miellettäisiin aina ensisijaisesti jonkin vähemmistön edustajaksi (ja sen vuoksi tietynlaiseksi), siis ei esimerkiksi vain asiakkaaksi, oppilaaksi tai lapseksi tai mieheksi tai naiseksi. Henkilö, jonka ei tarvitse miettiä rasismia omana ongelmanaan, ei tule ajatelleeksikaan, että häntä pidettäisiin laiskana tai aggressiivisena, potentiaalisena myymälävarkaana tai muutoin vain epäluotettavana, pelottavana, vähemmän älykkäänä – tai sitten erityisen lahjakkaana joissain asioissa, esimerkiksi urheilussa tai musiikissa – vain siksi, että hän on jonkun värinen tai niminen tai jostain kotoisin.

Vaikka kaikki ihmisten kohtaama epäonni tai epäoikeudenmukaisuus ei johdukaan ihonväristämme tai etnisestä taustastamme, vain valkoisiksi tai meikäläisiksi luokitellut voivat ohittaa sen mahdollisuuden, että asioilla kuitenkin voi olla jotain tekemistä rasismin kanssa. Kokemuksen tuoma tieto rasismista pitää sisällään myös tiedon siitä, ketkä eivät tiedä, ketkä eivät ymmärrä eivätkä välitä. Tuo tieto, määrittäessään tietyt (länsimaiset, valkoiset) ihmiset tietämättömiksi ja pahimmillaan rasisteiksi, voi leimatessaan tuolla tavoin kaikki valtaväestöön tai valkoisiin kategorisoitavat ihmiset sisältää sekin rasistisia piirteitä. Jos kuitenkin vain kiistämme tuollaisen alistettujen tiedon rasistisena, kieltäydymme keskustelusta, ja pysymme “värisokeina valkoisina”. Toinen vaihtoehto on, että toimimalla toisin, vähemmän värisokeasti, puramme tuollaisia asetelmia. Omasta värisokeudesta ulos murtautuminen edellyttää kuitenkin sitä, ettei rasismista vaieta. Sen sijaan, että sanomme “minä en ole rasisti” tai “täällä ei ole rasismia” voimme sanoa “en halua olla rasisti” tai “täälläkään ei pitäisi olla rasismia”, ja jatkaa keskustelua siitä, miksi joku on nostanut rasismin teeman esiin. Rasismin olemassaolon ja mahdollisuuden yksioikoinen kiistäminen helposti lopettaa kaiken keskustelun ja estää tutustumasta toisen kokemukseen ja tietoon. Toimimalla toisin voimme murtaa sitä negatiivista valkoisuutta, joka herkästi toistaa rasismia tai ainakin jättää reagoimatta siihen, ja on näin myös jatkuvasti alttiina rasismisyytöksille.

Kysymys vastuusta
Pohdittaessa julkisen keskustelun ja rasismin suhdetta on kysyttävä myös millaisia asioita eri ryhmistä nostetaan keskusteluun. Esimerkiksi pakolaispolitiikkaa on pystyttävä arvioimaan ja arvostelemaan siinä missä mitä hyvänsä politiikkaa ja toimintaa, mutta jos keskustelua käydään pääsääntöisesti “elintasopakolaiset”-otsikon alla, on selvää, että tuohon keskusteluun osallistuneet ovat aktiivisesti muokkaamassa mielikuvia pakolaisista ryhmänä, joka vain, tai ensisijaisesti, havittelee taloudellista hyötyä. Myös monien muiden uhkakuvien esittäminen näyttää hallitsevan suomalaista maahanmuuttokeskustelua. Samalla monien ihmisen todelliset motiivit, tarve saada turvapaikka esimerkiksi kotimaassa koetun vainon ja väkivallan vuoksi, häviää julkisesta keskustelusta. Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi ja Maahanmuuttoviraston ylijohtaja Jorma Vuorio totesivat Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2009 julkaistussa kirjoituksessaan, että “maahanmuuton voimakkaaseen lisääntymiseen sisältyy riskejä, jotka saattavat tulevaisuudessa aiheuttaa vakavia ongelmia yleiselle turvallisuudelle”. Riskitekijöiksi he listasivat muun muassa rikollisuuden, jengiytymisen, väkivallan ja järjestyshäiriöiden lisääntymisen. Kirjoituksen julkilausuttu sanoma oli, että maahanmuuttajien kotouttamisen resursseja tulee kasvattaa. Ainoana maahanmuuton myönteisenä puolena muuton turvapaikanhakijoita käsittelevässä tekstissä mainittiin työperusteinen maahanmuutto ja turvapaikanhakijoiden Suomeen tulon syyksikin esitettiin – esimerkiksi pakolaisten lähtömaissa vallitsevien väkivaltaisuuksien sijaan – “naapurimaiden kiristynyt maahanmuuttopolitiikka ja suomalaisen sosiaaliturvan hyvä taso”. Näiden kirjoittajien valintojen kautta kyseinen kirjoitus ennemminkin vahvistaa tiettyihin maahanmuuttajiin liitettyjä kielteisiä asenteita kuin edesauttaa sellaisen mielipideilmaston syntyä, jossa maahanmuuttajien kotouttamiseen halutaan satsata resursseja. Kyseisen kirjoituksen merkitystä keskustelukulttuurin ja asenneilmaston muokkaajana korostaa vielä se, että kirjoittajat ovat korkeassa asemassa olevia virkamiehiä.

Poliitikot ja virkamiehet ovat hyvin tietoisia siitä, että tietyt puhetavat tai ainoastaan tiettyjen asioiden esiin tuominen voi vahvistaa kielteisiä asenteita maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa toimivan poliitikon tai virkamiehen ei pitäisi ohittaa vastuutaan asenneilmaston muokkaajana vain toteamalla, ettei hän itse ole rasisti. Kielteisistäkin asioista, kuten sukupuolten välisestä epätasa-arvosta eri kulttuureissa tai joissain yhteisöissä esiintyvästä rikollisuudesta, tulee voida puhua. Yleistävät sanavalinnat, tai ainoastaan tällaisten tekojen esiin tuominen jonkin ryhmän kohdalla, johtavat kuitenkin helposti koko ryhmän leimaamiseen. Tällä on seurauksensa kaikille kyseiseen ryhmään kuuluville, lapset mukaan lukien. Jos halventaviksi tai leimaaviksi tiedettyihin puhetapoihin ei puututa, ne saavat yleisesti hyväksyttyjen tai ainakin siedettyjen puhetapojen aseman, ja muokkaavat maaperää rasismin kasvulle. Näin näyttää osin käyneen suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa.

Poliitikkojen ajatellaan yleensä olevan vastuussa puheistaan ensisijaisesti äänestäjilleen. Heidänkin voidaan kuitenkin edellyttää ymmärtävän suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia ja niiden mukanaan tuomia vaatimuksia, nimitetäänpä niitä sitten poliittiseksi korrektiudeksi tai kanssaihmisten ihmisarvon kunnioittamiseksi. Yhä useammat toimijat Suomessa, niin yksilöt kuin instituutiot, ovat sitoutuneet rasismin torjuntaan ja ennaltaehkäisyyn. Voimme vaatia rasismiksi tulkittavasta toiminnasta pidättäytymistä myös niiltä toimijoilta, jotka eivät halua julistautua rasismin vastustajiksi. Populistit väittävät usein olevansa pienen ihmisen ja heikommassa asemassa olevien asialla. Suomessa monet maahanmuuttajat kuuluvat sosiaalisesti ja taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien joukkoon, ja heistä huomattava osa on väestötilastojenkin valossa pieniä ihmisiä, lapsia ja nuoria. Niiltäkin, jotka eivät halua ajaa näiden ihmisten asiaa, voidaan edellyttää kaikkia ihmisiä kunnioittavia puhetapoja.

Rasismi on hankala sana, mutta silti rasismista täytyy keskustella. Joskus voi kuitenkin olla tarkoituksenmukaisempaa puhua asioista esimerkiksi joidenkin ryhmien loukkaamisena, epäkunnioittavina ja ihmisarvoa loukkaavina puhetapoina tai yksipuolisena populismina. Jotta keskustelu ei heti ensimmäisenä katkeaisi “Ei tässä ole kysymys rasismista” -kommentteihin, voimme ensin nimetä ilmiöitä muillakin tavoin, ja sitten siirtyä keskusteluun siitä, mikä yhteys näillä voi olla rasististen asenteiden ja toiminnan lisääntymiseen.

Viitteet
1. Esim. Hufvudstadsbladet 13.2.2009, “Nazislagord skriks ut på Sannfinländares Facebook”, kirjoittanut Lena Skogberg; Turun Sanomat 8.3.2009, “Hyssyttelyn aika on ohi”, kirjoittanut Kimmo Lilja; Aamulehti 2.6.2009, Ylänurkka, “Tikulla Pihalle”, kirjoittanut Riittä Järventie.
2. Länsiväylä 3.6.2009, “Omat lait Ulkomaalaisille”, kirjoittanut A.-P. Pietilä; Tamperelainen 24.2.2009, “Maahanmuuttajilta suljetut kylät”, kirjoittanut A.-P. Pietilä.
3. Esittelen erilaisia rasismin tutkimuksessa tuotettuja rasismin määritelmiä tarkemmin artikkelissani: “Rasismi. Oppeja, asenteita, toimintaa ja seurauksia” teoksessa Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta.
4. Suomen lainsäädäntökin velvoittaa selvittämään rasistista motiivia tutkittaessa jonkin epäillyn rikoksen, esimerkiksi pahoinpitelyn tai kunnianloukkauksen, mahdollisesti rasistisia piirteitä. Rasistista motiivia ei kuitenkaan tarvitse osoittaa eikä sitä tule soveltaa koventamisperusteena rikokseen, jossa rasistinen motiivi on huomioitu jo rikoksen tunnusmerkistön laadinnassa. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan kuuluu tällaisiin rikoksiin.
5. HS.fi 29.5.2009, “Katainen tyrmää puoluetoveri Kai Pöntisen EU-vaalimainoksen”, kirjoittanut Joonas Laitinen.
6. Uusi Suomi 29.5.2009, “Kokoomuksen eurovaaliehdokkaan mainos Hesarin etusivulla: “Sosiaalipummimaahanmuuttajille stoppi” – puolue kielsi”.
7. HS.fi 29.5.2009, “HS: Pöntisen vaalimainoksen julkaisu perustui sananvapauteen”, kirjoittanut Joonas Laitinen.
8. Ks. esim. Helsingin Sanomat 12.2.2009, “Ruotsin poliisi kompuroi rasismiskandaaleissa”, kirjoittanut Kalle Koponen.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s


%d bloggers like this: