Pentti Raittila: Journalismin maahanmuuttokeskustelu: hymistelyä, kriittisyyttä vai rasismin tukemista?

Syksy 2008 ja alkutalvi 2009 toivat selvän muutoksen sekä suomalaisten poliitikkojen että journalismin tapaan keskustella maahanmuutosta. Aikaisemmin 2000-luvulla lähes kaikki poliittiset ryhmät ja journalismin valtavirta olivat puhuneet monikulttuurisuuden ja erityisesti työperäisen maahanmuuton puolesta, vain Timo Soinin johtama perussuomalaiset sekä muutamat selvästi rasistiset pienryhmät olivat puhuneet avoimesti ulkomaalaisten Suomeen muuttoa vastaan. Vuodenvaihteen 2008-2009 tienoilla sekä poliittinen ryhmitys että äänenpainot muuttuivat. Maahanmuuton vastustamisen sijaan alettiin puhua “maahanmuuttokriittisyydestä”, ja kriittisiksi ilmoittautuivat muutkin kuin perussuomalaiset. Perussuomalaisten varasijalle europarlamenttiin valittu Sampo Terho kiteytti muutoksen haastattelussaan kesäkuussa:

“Oma maahanmuuttokantani on tiukan realistinen. Me perussuomalaisethan ollaan ainoina uskaltaneet tuoda esiin näitä vaikeuksia sen asian suhteen ja siitä jotkut innokkaasti ovat iskeneet leimakirvestä. Mutta nyt tässä asiassa nämä vanhat puolueet on ruvennut ikään kuin siirtymään meidän taustalle vähintään, jos ei jopa rinnalle, puhumaan ihan samoja asioita, joita me itse on yritetty tuoda esiin.”[1]

Poliittisen keskustelun painopisteen muuttumisen taustalla on ainakin kaksi asiaa: perussuomalaisten kannatuksen kasvu ja vaalivoitto kunnallisvaaleissa lokakuussa 2008 sekä syyskuussa 2008 alkanut finanssikriisi, taloudellinen taantuma ja lama. Perussuomalaisten vaalivoitto ja pelko kannatuksen edelleen kasvamisesta on koskettanut erityisesti keskustaa, sosiaalidemokraatteja ja vasemmistoliittoa, joiden äänestäjistä on tapahtunut vuotoa perussuomalaisiin. Kokoomus on säästynyt vaalitappioilta, mutta myös sen piirissä ääniä pelätään valuvan Soinin leiriin, Ilmeisesti vain vihreät, RKP ja kristillisdemokraatit ovat säästyneet merkittävältä äänivuodolta perussuomalaisiin.

Journalismissa maahanmuuttoa koskevan puhetavan muutos näkyi nopeasti, kun tiedotusvälineet lainasivat ja selostivat poliittisten toimijoiden puheita. Sama sävyn muutos on näkynyt myös pääkirjoituksissa, kolumneissa ja muissa mielipidekirjoituksissa, juttujen otsikoinnissa sekä siinä, millaisia haastateltavia valitaan juttuihin ja millaisia keskustelijoita television keskusteluohjelmiin.

Poliittisesti korrektia, rakenteellisesti vinoa
Ennen vuotta 1990 Suomessa oli vähän maahanmuuttajia, eikä heistä myöskään julkisuudessa kovin paljon puhuttu. 1990-luvulla erityisesti Somalian pakolaisten, inkeriläisten paluumuuttajien ja Bosnian sodan pakolaisten saapuminen nosti maahanmuuttokysymykset journalismin näkyviksi puheenaiheiksi. Eri tulijat kontekstoitiin eri tavoin, mikä osaltaan oli luomassa maahanmuuttajaryhmien välistä hierarkiaa niin journalismissa kuin kansalaisten mielissä: ensimmäisten somalipakolaisten saapuessa heikosti taustoitettu journalismi antoi maahanmuuttajille leiman, joka vaikuttaa somalialaisiin suhtautumiseen tänä päivänäkin. Bosnian pakolaiset ja heidän syynsä tulla Suomeen kuvattiin journalismissa täysin eri tavoin, mikä osaltaan loi pohjaa paljon suopeammalle suhtautumiselle heihin.

Median rooli maahanmuuttoa koskevien asenteiden luojana ja ylläpitäjänä koettiin merkittäväksi, ja niinpä Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikössä aloitettiin 2000-luvun alussa systemaattiseen mediaseurantaan perustuva tutkimus journalismin tavasta käsitellä maahanmuuttajia ja muita etnisiä vähemmistöjä. Lähes kymmenen vuoden ajan tehtiin suuriin aineistoihin perustuvaa etnisyyteen ja rasismiin liittyvien juttujen sisällön erittelyä sekä suppeampia tapaustutkimuksia.

Seurantatutkimusten mukaan etnisyyttä ja maahanmuuttoa käsiteltiin mediassa pääosin korrektisti, ja journalismin kuva maahanmuuttajista oli hyväksyvämpi kuin asennetutkimuksin mitattu yleinen mielipide. Halventavia nimityksiä ulkomaalaisista ei juuri käytetty, ja avointa rasismia esiintyi hyvin vähän, lähinnä yleisönosastokirjoituksissa. Näennäisen korrektiuden ohella tutkimus paljasti monia rakenteellisia vinoumia, jotka liittyivät esimerkiksi rikoksia ja muita ongelmia koskevien juttujen suureen määrään sekä etnisen taustan tarpeettomaan korostamiseen rikosten ja ongelmatapausten yhteydessä.

Tämän päivän maahanmuuttokeskustelun ymmärtämiseksi ja jäsentämiseksi kiinnitän huomiota kolmeen 2000-luvun alun mediatutkimuksessa esiin nousseeseen asiaan: rasismin käsittelyyn, poliitikkojen rooliin maahanmuuttokeskustelussa sekä journalismin dialogisuuteen.

Rasismista sekä etnisiä vähemmistöjä vihaavista tai vieroksuvista henkilöistä ja ryhmistä oli hämmästyttävän vähän juttuja seurantatutkimustemme aineistoissa. Samalla kun poliittisesti korrekti sisäsiisti journalismi siivosi avoimen rasismin palstoiltaan se myös paljolti vaikeni suomalaisen yhteiskunnan rasismista ja kansalaisten maahanmuuttoa kohtaan tuntemista ennakkoluuloista. Rasismia käsiteltiin yleensä vain maahanmuuttajiin kohdistuneiden väkivaltaisten hyökkäysten yhteydessä. Avoimen rasismin kannattajat eivät saaneet juuri lainkaan omaa ääntään kuuluviin valtamediassa.

Maahanmuuttoa vieroksuvien ja erityisesti avoimen rasistisesti suhtautuvien keskuudessa journalismia syytettiinkin hymistelystä ja ulkomaalaisten hyysäämisestä. Kun kielteisesti maahanmuuttoon suhtautuvat eivät saaneet ääntään kuuluviin journalismissa, negatiivinen kirjoittelu siirtyi internetin keskustelupalstoille ja rasististen järjestöjen verkkosivuille.

Toinen kiinnostava piirre 2000-luvun alun maahanmuuttoa koskevassa journalismissa oli poliitikkojen näkymättömyys. Muuhun yhteiskunnalliseen näkyvyyteensä verrattuna puolueiden edustajat osallistuivat hämmästyttävän vähän maahanmuuttoa koskevaan keskusteluun, ja erityisen niukkaa oli heidän osallstumisensa maahanmuuttajien ongelmia ja vaikeuksia koskevien asioiden käsittelyyn journalismissa. Mitä ilmeisimmin poliitikot olivat haluttomia ottamaan kantaa etniseen syrjintään liittyviin kysymyksiin, koska lähes jokaisen puolueen kannattajakunnassa oli sekä myönteisesti että kielteisesti maahanmuuttajiin suhtautuvia. Eri tavoin maahanmuuttajiin suhtautuvien äänestäjien odotuksiin vastattiin esimerkiksi kritisoimalla tuolloin Suomesta turvapaikkaa hakeneiden Slovakian ja Puolan romaneiden hakemusten hyväksymistä ja puhumalla samaan aikaan yleisellä tasolla maahanmuuton puolesta. Journalismin heikkoutena oli se, että se tyytyi poliitikkojen kaksinaiseen peliin eikä pakottanut heitä ottamaan konkreettisissa tapauksissa kantaa puolueiden hyväksymien hienojen rasisminvastaisten julistusten hengessä.

Kolmas nykykeskustelun taustaksi tärkeä asia koski sitä, miten maahanmuuttajat saivat äänensä kuuluviin mediassa. Etnisten vähemmistöryhmien edustajat olivat jutuissa useimmiten toisten puheen kohteina tai sitten muut – useimmiten viranomaiset – puhuivat heidän puolestaan. Lisäksi etnisiä vähemmistöjä koskevien juttujen ongelmana oli niiden “yksiäänisyys”, valtaväestön ja maahanmuuttajien välisen dialogin puute. Tämä tarkoittaa sitä, että jutuissa yleensä referoitiin tai siteerattiin vain yhden tahon edustajia. Rikoksia ja lainsäädäntökysymyksiä koskevissa jutuissa keskeisiä puhujia olivat viranomaiset, kun taas vähemmistöryhmät pääsivät ääneen “omissa jutuissaan”, heidän näkökulmastaan tehdyissä haastatteluissa ja menestystarinoissa. Samojen juttujen sisällä eri näkökulmat kohtasivat harvoin. Valtaosassa jutuista puhujina oli vain suomalaisia, ja maahanmuuttajat olivat kohteina.

Kaiken kaikkiaan 2000-luvun alun suomalainen journalismi suhteessa etnisiin vähemmistöihin ja rasismiin oli näennäisesti korrektia, mutta samalla rakenteellisesti vinoutunutta. Aineistossa painottuivat yhtäältä rikoksista ja ongelmista kertovat jutut, joita toisaalla tasapainotettiin “suvaitsevaisuusjournalismilla”, menestystarinoilla ja monesti myös maahanmuuttajia eksotisoivilla jutuilla.

Journalismi muuttunut?

Viimeisin laajoihin aineistoihin perustuva seurantatutkimuksemme on vuodelta 2004, mikä on syytä ottaa huomioon edellä kuvattuja tuloksia arvioitaessa. Joiltakin osin journalismin maahanmuuttokeskustelussa on näkynyt 2000-luvun alun keskustelussa perättyjä parannuksiakin. Maahanmuuttajat – ainakin muut kuin turvapaikanhakijat – saattavat päästä aikaisempaa useammin itse puhumaan omista asioistaan, ja heitä esitetään tiedotusvälineissä aikaisempaa enemmän luonnollisissa yhteyksissään ja vuorovaikutuksessa muun väestön kanssa.

Sen sijaan maahanmuuttoa koskeva poliittinen argumentointi ja poliitikkojen rooli maahanmuuttoa koskevassa mediakeskustelussa on muuttunut luvun kuvatulla tavalla: lama ja työttömyyden kasvu on hillinnyt puhetta työperäisen maahanmuuton tarpeesta, ja perussuomalaisten nousun pelko on aktivoinut “maahanmuuttokriittistä” puhetta kaikissa suurissa puolueissa. Media on roolinsa mukaisesti uutisoinut poliitikkojen puheet, mutta se ei ole tyytynyt tähän. Se on myös aktiivisesti tuonut palstoilleen ja keskusteluohjelmiinsa maahanmuuttoa vastustavien pienryhmien aktivistit. Tämä on uusi piirre 2000-luvun alun journalismiin verrattuna.

Edellä viittasin perussuomalaisten nousuun ja talouslamaan maahanmuuttoa koskevan poliittisen keskustelun muutoksen selittäjänä. Kolmanneksi selittäjäksi voi nostaa median oman rakenteellisen kehityksen. Vielä 2000-luvun alussa verkon keskustelusivustot ja median journalistisesti toimitetut sisällöt olivat kaksi eri asiaa. Nyt internetistä on tullut myös journalismin keskeinen julkaisuareena, jonka rajapinta verkon muihin sisältöihin on hämärtymässä; journalististen välineiden verkkokeskustelut ovat toki tarkemmin valvottuja kuin muut, mutta samat puheenvuorot kiertävät molemmissa. Lehdet ja mediayritysten verkkojulkaisut lainaavat ja viittaavat blogeihin ja sosiaalisen median sisältöihin, ja vastaavasti journalistien esittämät maahanmuuttoa koskevat argumentit poimitaan verkkokeskustelujen aineksiksi.

Keskustelua, “kritiikkiä” ja rasismia?
2000-luvun alun maahanmuuttokeskustelussa me tutkijat ehdotimme, että media voisi auttaa valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen välisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen lisäämisessä, jos se organisoisi eri ryhmien edustajia dialogiin samoihin juttuihin. Arvelimme, että maahanmuuttajien ja muun väestön keskinäinen vuorovaikutus journalismissa saattaisi auttaa aidon dialogin kehittymistä valtaväestön ja vähemmistöryhmien välille myös median ulkopuolella.

Internetin ansiosta Suomeen oli syntynyt kahdenlaista julkisuutta suhteessa rasismiin: yhtäältä korrekti, suvaitsevaisuutta puolustava mutta samalla rasismista vaikeneva lehdistö ja televisio, toisaalta rasististen ryhmien ennakkoluuloja ja vihaa huokuvat nettisivut. Itse pohdin useissa kirjoituksissa ja toimittajien kanssa käydyissä keskusteluissa, mitä ongelmia aiheutuu siitä, että avoimen muukalaisvihamieliset mielipiteet eivät pääse valtajulkisuuteen ja dialogiin muiden näkemysten kanssa. Kysyin, onko vaientaminen paras tapa voittaa kansalaisten keskuudessa vielä laajalti vaikuttavia ennakkoluuloja ja vihamielisiä asenteita.

Nyt dialogia on saatu, kun poliitikot ovat aktivoituneet ja somalialaisia Afrikkaan lähettävät nettiaktivistit ovat päässeet valtamediaan näkemyksiään esittelemään. Yksi keskustelun perusta on ollut vuoden 2009 alkupuolella hiukan lisääntyneet turvapaikkahakemukset, mutta siltä osin mediakeskustelu on ollut kaikkea muuta kuin tasa-arvoista dialogia, sillä kohteena olevien turvapaikanhakijoiden ääni ei kuulu mediassa.

Sekä poliitikot että maahanmuuttoa vastustavat nettiaktivistit puhuvat “maahanmuuttokriittisyyden” nimissä, ja usein he myös irtisanoutuvat rasismista:

“Rasismi on kauhea asia silloin kun sitä todella näkee, silloin kun joku väittää syntyperällänsä olevansa ylempi ja joku toinen taas alempi, pelkän syntyperän perusteella, geeniensä perusteella. Se on erittäin vakavaa, mutta mä en ainakaan tiedä yhtäkään perussuomalaista, joka olisi ikinä toiminut tällä tavalla.”[2]

“Maahanmuuttokriittisyyden” ja rasismin suhde on vastuullisen journalismin avainkysymys. Journalismin kuuluu olla kriittistä, eikä kaikkia Suomen maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevia pidä leimata rasisteiksi. Mutta pelkkä “kriittisyyteen” liitetty retorinen irtisanoutuminen rasismista ei vielä merkitse, etteikö rasistinen ilmapiiri “kritiikin” tuloksena vahvistuisi. Jos journalismi myötäilee poliittisten toimijoiden äänenpainojen muutosta, se on omalta osaltaan vahvistamassa yhteiskunnan rasistisia pohjavirtoja ja luomassa kasvualustaa monessa Euroopan maassa nähdyille maahanmuuttovastaisille populistisille liikkeille.

Viitteet

1. Sampo Terho, TV2 Ajankohtainen kakkonen 23.6.2009
2. Sampo Terho, TV2 Ajankohtainen kakkonen 23.6.2009

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s


%d bloggers like this: