Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori: Johdanto: Suomalainen maahanmuuttokeskustelu tienhaarassa

Kahdeksanvuotias Amal Farah Abdi, somalialaistaustainen tyttö, tönäistiin selälleen junalaiturille, kun hän oli astumassa paikallisjunaan Espoon keskuksen asemalla toukokuussa 2009. Tytön kaatanut mies oli huutanut: “mene pois mun edestä senkin apina”[1]. Tapaus nostatti pääkaupunkiseudun lehdistössä keskustelua maahanmuuttajataustaisten lasten, nuorten ja aikuisten kohtaamasta arkipäivän rasismista. Samana kesänä media kertoi Maahanmuuttoviraston päätöksestä karkottaa maasta iäkäs ja sairasteleva egyptiläinen Eveline Fadayel, jonka koko lähisuku asuu Suomessa[2]. Fadayelin tukijoiksi asettuivat monet yksityiset ihmiset, kirkolliset tahot ja jopa presidentti Martti Ahtisaari. Nämä kaksi esimerkkiä kertovat siitä, miten maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat viime aikoina yhä useammin herättäneet keskustelua ja miten erilaisin tavoin suomalaisessa yhteiskunnassa suhtaudutaan maahanmuuttajiin. Yhtäältä kaduilla ja keskusteluissa esiintyy avointa rasismia. Toisaalta monet kyseenalaistavat rasistisia näkemyksiä ja organisoivat tukikampanjoita niille, joiden elämässä tiukan maahanmuuttopolitiikan seuraukset näkyvät selkeimmin.

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat puhuttaneet viime aikoina myös poliittisia puolueita. Keskustelu on saanut osittain aiemmasta poikkeavia piirteitä. Tällä julkaisulla haluamme arvioida julkisuudessa käytyä maahanmuuttokeskustelua ja kyseenalaistaa joitain usein toistuvia puhetapoja ja väitteitä. Samalla haluamme tuoda keskusteluun uusia näkökulmia ja toistaiseksi vaiettuja tai vähälle huomiolle jääneitä kysymyksiä. Kirjan kirjoittajat edustavat laajaa ja monipuolista asiantuntemusta maahanmuuttokysymyksissä. Mukana olevat tutkijat ovat jo pitkään tutkineet maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja/tai mediaa. Tutkijoiden lisäksi kirjoittajiin kuuluu maahanmuuttotyön asiantuntijoita, joilla on vuosien ammatillinen kokemus maahanmuuttokysymysten parissa työskentelystä. Näistä asiantuntijoista osa tuo näkyväksi myös maahanmuuttajataustaisten tai näiksi oletettujen asemaa suomalaisessa keskustelussa.

Kriittistä arviota tarvitaan, koska media ja poliitikot ovat keskittyneet muutamiin kysymyksiin ja esitetyt näkökulmat ovat usein olleet yksipuolisia. Suhteettoman suurta huomiota ovat saaneet erilaiset uhkakuvat sekä taloudellisten hyötyjen ja haittojen pohdiskelu. Turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymistä on uutisoitu “tulvimisena” ja “räjähtämisenä”, mikä luo uhkaavaa ja hallitsematonta vaikutelmaa. Keskustelu on suurelta osin keskittynyt maahanmuuton rajoittamiseen ja suuntaamiseen Suomen oletettujen kansallisten etujen mukaisesti. Kansallisten etujen sijaan voisi yhtä hyvin puhua kansallisesta itsekkyydestä. Näiden keskustelujen varjoon ovat jääneet esimerkiksi kysymykset siitä, miten edistetään maahanmuuttajataustaisten suomalaisten työllistymistä, miten yhä monikulttuurisempi nuorten sukupolvi näkee yhteiskuntamme ja siihen osalliseksi pääsemisen sekä miten monikulttuuristen asuinalueiden arki toimii.

Maahanmuuttokeskusteluun osallistuvien joukko on ollut kapea. Voimakkaimmin ovat kuuluneet poliitikkojen, viranomaisten ja usein nimettömiksi jääneiden nettikeskustelijoiden äänet. Vähiten on kuultu niitä, joita keskustelu eniten koskettaa: maahanmuuttajia itseään ja niitä lapsia ja nuoria, joiden vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen tai jotka muuten ymmärretään erilaisiksi kuin valtaväestö. Tätä ei voi selittää vain kielitaidottomuudella tai suomalaisen keskustelukulttuurin vieraudella. Suomessa on monia jo vuosia sitten tänne asettuneita ja kotoutuneita yhteisöjä. Maahanmuuttoa ja kotoutumista käsiteltäessä näille ihmisille ei aina ole annettu puheenvuoroa. Kyse voi joskus olla myös haluttomuudesta osallistua keskusteluun. Jos joutuu jatkuvasti vastaamaan perusteettomiin väitteisiin tai kohtaamaan negatiivisia yleistyksiä etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan, keskusteluun osallistuminen ei välttämättä tunnu mielekkäältä, kuten Helena Jerman tuo esiin tässä kirjassa.

Kirjan kirjoittajia yhdistää huoli maahanmuuttovastaisuuden ja rasismin yleistymisestä. Lisääntynyt maahanmuuttovastaisuus liitetään usein perussuomalaisten kannatuksen kasvuun. Vaikka perussuomalaiset on ensimmäisenä puolueena profiloitunut avoimesti maahanmuuton vastaisella linjalla, olisi aivan liian helppoa nähdä rasismi tai maahanmuutonvastaisuus vain perussuomalaisten ongelmana. Tutkijat Ghassan Hage ja Anne-Marie Fortier[3] ovat kirjoittaneet siitä, miten nationalismin, sivistymättömyyden ja rasismin katsotaan usein kuvaavan vain pienehköä yhteiskunnallista ryhmää, joka koostuu lähinnä työväenluokkaisista miehistä. Siirtämällä “paha” tällaiseen rajattuun ryhmään muu yhteiskunta ikään kuin välttelee ulkomaalaisvastaisuuden ja rasismin käsittelyä. Lähempi tarkastelu paljastaakin, etteivät perussuomalaiset ole omaa luokkaansa maahanmuuttokeskustelussa, vaan samankaltaisia äänenpainoja on esiintynyt myös muiden puolueiden edustajilla, kuten Suvi Keskinen vuosien 2008-2009 poliittista keskustelua analysoivassa tekstissään osoittaa. Maahanmuuttovastaisuuden politisoitumista kuvaa se, että muutamista puolueista on irtaantumassa ryhmiä, jotka organisoituvat nimenomaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymysten ympärille.

Vaikka maahanmuuttovastaisuuden lisääntyminen on ollut näkyvä suuntaus viimeaikoina, on syytä muistaa, että Suomessa käydään rinnakkain ja lomittain monenlaisia keskusteluja. Valtamedian ja päivänpoliittisten keskustelujen lisäksi on muitakin keskustelun areenoita ja toimijoita. Monet kansalaisjärjestöt osallistuvat aktiivisesti maahanmuuttoa käsittelevään keskusteluun. Tässä teoksessa Johanna Matikainen, Outi Pärnänen ja Leena-Kaisa Åberg kuvaavat tätä näkökulmaa. Useat pienemmän levikin lehdet, kuten Voima, Six Degrees ja Pakolainen, pyrkivät monipuolistamaan keskustelua. Lisäksi poliittisten päättäjien ja valtamedian keskuudessa on erilaisia näkemyksiä ja tapoja ymmärtää maahanmuutto. Esimerkiksi kuvajournalismissa monikulttuurisuus näyttäytyy luontevana osana suomalaista yhteiskuntaa, vaikka tämä ei lehtijutuissa välttämättä tulisikaan ilmi, kuten Camilla Haavisto ja Ullamaija Kurunen osoittavat tässä kirjassa.

Haluamme nostaa keskusteluun myös julkisissa puheissa esiintyviä erotteluja ja niiden taustalla olevia käsityksiä, joille rasismikin rakentuu. Miksi yhden ajatellaan kuuluvan suomalaisiin ja toisen taas ei? Mihin tällaiset jaot perustuvat? Entä miten ne muuttuvat? Suomalaisuus on aina ollut monikulttuurista, kuten Mikko Lehtonen tässä kirjassa osoittaa. Se, että ajattelemme Suomea erillisenä ja erilaisena kuin muut kansat ja maat, ei ole luonnostaan olemassa oleva asia, vaan tulosta tietynlaisesta kansallisesta aatteesta ja kansakunnan rakentamisesta. Erottelujen tekoon, kuten jakoon suomalaisiin ja ei-suomalaisiin, ei välttämättä liity rasistista motiivia. Sen vaikutus voi silti olla eriarvoistava, ainakin silloin, kun puhumme Suomessa pysyvästi asuvista ihmisistä. Asioiden ja ilmiöiden määrittely rasismiksi on hankalaa jo siksi, että rasismille on olemassa niin monia erilaisia määritelmiä. Se, millaisiin määritelmiin tukeudumme tai miten niitä tulkitsemme, voi myös kertoa suhtautumisestamme rasismiin, kuten Anna Rastas tekstissään toteaa.

Miten niin kriittisiä?
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa yleistyi vuoden 2008 aikana uusi sana, “maahanmuuttokriittinen”. Vallitsevaa ulkomaalais- ja pakolaispolitiikka arvostelevat sekä maahanmuuton rajoittamista vaativat henkilöt alkoivat nimittää itseään maahanmuuttokriitikoiksi. Sana levisi nopeasti ja nimitystä alettiin toistaa sellaisenaan. Yksi itseään maahanmuuttokriitikoiksi kutsuvien väite on ollut, ettei Suomessa ole haluttu (tai uskallettu) keskustella maahanmuuttoon ja yhteiskunnan monikulttuuristumiseen liittyvistä ongelmista ja että vasta he olisivat tuoneet nämä asiat julkisuuteen. Näin ei tietenkään ole. Muuttoliikkeiden, maahanmuuton ja monikulttuurisen yhteiskunnan ongelmia ovat tuoneet julkiseen keskusteluun jo vuosien ajan monet tutkijat, viranomaiset ja järjestöjen edustajat, kuten monet tämän kirjan kirjoittaja tuovat esille.

Aina nämä moninaiset äänet eivät kuitenkaan ole kulkeutuneet julkiseen keskusteluun, tai ne ovat jääneet sen reunoille. Tässä kirjassa Said Aden, Suomen Somaliliiton puheenjohtaja, tarkastelee julkista keskustelua maahanmuutosta 1990-luvun alusta tähän päivään oman järjestönsä ja työnsä näkökulmasta. Kuten Aden ja mediakeskustelun muutoksia tarkasteleva Pentti Raittila osoittavat, suomalaista maahanmuuttokeskustelua on vuosikymmenten mittaan leimannut tietynlainen kaksijakoisuus. Keskustelu on käsitellyt monikulttuurisuutta rikkautena ja nostanut esille menestystarinoita, tai on puhuttu maahanmuutosta uhkana. Karina Horstin mukaan median turvapaikanhakijoista luoma kuva noudattaa joko uhri- tai uhkakehystä. Tällainen kaksijakoisuus ei ole ollut omiaan antamaan tilaa monisyisille tulkinnoille tai virittämään keskusteluja, joissa käsiteltäisiin ristiriitaisia tai ongelmallisia asioita monista näkökulmista.

Maahanmuuttokysymyksistä ovat Suomessa puhuneet myös tutkijat. Maahanmuuton ja etnisten suhteiden tutkimus on kasvanut Suomessakin huomattavaksi tutkimusalueeksi, jonka sisällä ei ole kartettu maahanmuuton ongelmien käsittelyä. Tutkijat ovat paneutuneet esimerkiksi kysymyksiin maahanmuuttajien sopeutumisesta ja maahanmuuttajataustaisten osallisuudesta rikollisuuteen. Nuorisotutkimuksessa on tehty jo runsaan vuosikymmenen ajan mittava määrä tutkimuksia, jotka käsittelevät esimerkiksi nuorten osallisuutta ja siihen liittyviä kamppailuja koulun, vapaa-ajan toiminnan ja vertaisryhmien piirissä. Näissä tutkimuksissa kuvataan sekä hyvin sujuvia että ongelmia aiheuttavia tilanteita. Tutkijat analysoivat ja pohtivat tilanteisiin johtavia syitä, muun muassa suomalaisten yhteiskunnan toimintatapoja, asenteita ja rasismia. Runsaasti tutkimusta on tehty myös maahanmuuttajataustaisten työmarkkina-asemista ja monista muista maahanmuuttajakeskustelussa käsitellyistä aiheista. Tutkimusta keskustelun tueksi siis löytyy – jos sitä halutaan käyttää. Husein Muhammed kirjoittaa tässä teoksessa siitä, miten hatarin asiatiedoin asiantuntijana kuitenkin voi esiintyä esimerkiksi alaikäisistä turvapaikanhakijoista käydyssä keskustelussa.

Mistä sitten viime aikojen keskusteluhaluttomuutta korostavat haluaisivat keskustella? Heidän puheenvuoroistaan on hankalaa löytää varsinaisia uusia näkökulmia tai ajatuksia siitä, miten asioita tulisi hoitaa. Uusiksi ideoiksi tuskin voi laskea niitä puheenvuoroja, joissa vain vastustetaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta. Uutta julkisessa keskustelussa edustaa lähinnä populismin lisääntyminen. Populistisille puheenvuoroille on tyypillistä rinnastaa julkisten sektorin kuluja (vanhusten hoito – turvapaikat) ja esittää yksiviivaisia syy-seuraussuhteita (jos niin sanottuja maahanmuuttajia olisi vähemmän, niin niin sanotuille suomalaisille olisi enemmän töitä). Puheenvuoroissa keskitytään usein uhkakuvien esittelyyn ja erilaisten ongelmien listaamiseen ja pahimmillaan muukalaisvihamielisiin ja avoimen rasistisiin näkökulmiin. Turvapaikanhakijoista puhutaan välillä unohtaen, että Suomi on sitoutunut kaikille ihmisille perusoikeudet takaaviin kansainvälisiin sopimuksiin. Sari Sirva käsittelee tätä lainsäädäntöä ja pohtii turvapaikanhakijoiden oikeudellista asemaa perheenyhdistämistapauksissa (katso myös Matikainen, Pärnänen ja Åberg, Huttunen ja Muhammed).

Maahanmuuttovastaisten ryhmien käytössä sanan “kriittinen” merkitys on vesittynyt ja se on otettu kapea-alaiseen, uhkakuvia lietsovaan käyttöön. Haluamme palauttaa kriittisyydelle sen jo pitkään tutkimuksessa olleen laajemman merkityksen ja käyttötavan. Kriittisyys tarkoittaa tällöin ilmiöiden monimutkaisuuden ymmärtämistä. Kriittiset tutkijat ovat kiinnostuneita yhteiskunnassa vaikuttavista valtasuhteista, jotka asettavat ihmisiä eriarvoisiin asemiin ja avaavat erilaisia toiminnan mahdollisuuksia esimerkiksi sen mukaan luokitellaanko henkilö suomalaiseksi vai ei-suomalaiseksi. Kriittisyys tarkoittaa myös sitä, ettei maahanmuuttopolitiikkaa tai hallinnon periaatteita omaksuta tutkimuksen lähtökohdiksi, vaan ne asetetaan arvioinnin kohteeksi. Kaksijakoisuuksien (kuten monikulttuurisuus joko rikkautena tai uhkana) kyseenalaistaminen ja monisyisten tulkintojen rakentaminen on useimpien kriittisten tutkijoiden tavoitteena. Kriittisyys ei siis tarkoita jonkin asian tai ihmisryhmän vastustamista, vaan arvioivaa ja perusteltua lähestymistapaa. Parhaimmillaan kriittinen tutkimus tarjoaa vaihtoehtoja vallitseville ajattelutavoille.

Useat kriittiset tutkijat ja maahanmuuttotyötä tekevät järjestöt osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun, mutta suhde julkisuuteen ei ole yksinkertainen eikä osallistuminen aina houkuttele. Julkisessa keskustelussa kaivataan usein yksiselitteisiä väitteitä ja helppoja tulkintoja. Tutkijoiden tehtävä taas on valottaa ilmiöiden moniulotteisuutta ja ottaa huomioon eri mahdollisuuksia ymmärtää ilmiöitä. Toimittajat saattavat turhautua tutkijoihin, joiden kieli on täynnä “yhtäältä ja toisaalta”-ilmaisuja. Tutkijat taas saattavat turhautua toimittajiin, jotka haluavat pakottaa monimutkaisen asian yhteen väitteeseen, kuten Helena Jerman kuvaa.

Osallistumalla julkiseen keskusteluun myös altistaa itsensä rasistiselle häirinnälle. Vaikka aktiivisimpien maahanmuutonvastustajien joukko on pieni, sen edustajilla tuntuu olevan sitäkin enemmän aikaa. Rasistinen häirintä kohdistuu maahanmuuttajiksi ymmärrettyjen lisäksi myös niihin suomalaisiin, jotka työskentelevät maahanmuuttokysymysten parissa ja yrittävät tuoda eri näkökulmia  julkiseen keskusteluun. Kaikkien nähtävillä oleva nettihäirintä tai esimerkiksi viime itsenäisyyspäivänä julkisuuteen tulleet valekutsut Linnan juhliin ovat vain pieni osa siitä maahanmuuttovastaisuudesta, jota aiheen parissa työskentelevät kohtaavat. Häirintää ei kuitenkaan usein haluta tuoda julki, koska häiriköt nimenomaan tavoittelevat julkisuutta. Suuri yleisö ei saa luettavakseen niitä (sananmukaisesti) lukemattomia viestejä, joita monet tutkijat ja maahanmuuttotyössä toimivat joutuvat viikoittain poistamaan sähköpostistaan, kuten Johanna Matikainen, Outi Pärnänen ja Leena-Kaisa Åberg kuvaavat. Harva myöskään tietää, että pelottelu ja uhkailu eivät aina kohdistu vain julkiseen keskusteluun osallistuviin aikuisiin, vaan myös perheenjäseniin, lapset mukaan lukien.

Mikä maksaa ja kuinka paljon?
Monia yhteiskunnallisia kysymyksiä tarkastellaan nykyään ensisijaisesti taloudellisesta näkökulmasta. Hyötyajattelu vaikuttaa olevan hyväksytty tapa puhua myös ihmisistä ja ihmisten perusoikeuksista. Tällaisessa keskustelussa erityisesti maahanmuuttajat nähdään usein vain kustannuksena. Eniten vastustusta herättävät yleensä turvapaikanhakijat ja pakolaiset, joita pidetään ainoastaan taloudellisena rasitteena. Hyötyajattelu näkyy hyvin keskustelussa työperäisestä maahanmuutosta, kuten Laura Huttunen tuo esiin. Monet vaikuttajat tuntuvat olemaan valmiita hyväksymään vain sellaiset maahanmuuttajat, joista on suoraa taloudellista hyötyä. Tällaiset maahanmuuttajat kuvitellaan usein perheettömiksi ihmisiksi, jotka tulevat Suomeen tekemään töitä, jotka eivät sairastele tai huolehdi omaisistaan, ja jotka palaavat lähtömaahansa annettuaan työpanoksensa. Kuitenkin oikeus perhesuhteiden ylläpitoon kuuluu perustaviin ihmisoikeuksiin, kuten Sari Sirva tässä teoksessa toteaa. Keskustelu taloudellisista seikoista on täynnä ristiriitaisuuksia. Yhtäältä kaivataan työvoimaa ja veronmaksajia, toisaalta työmarkkinoille pääsy on hankalaa täällä jo asuville maahanmuuttajille.

Maahanmuutosta koituvien kustannusten laskeminen ei ole helppo tehtävä, olipa kyse pakolaisista tai työperäisestä maahanmuutosta. Milloin ihminen lakkaa olemasta vain rasite vastaanottavalle yhteiskunnalle? Silloinko kun hän siirtyy työelämään ja veronmaksajaksi? Vai silloin, kun hän synnyttää lapsia eli uusia suomalaisia? Maahanmuuton kustannusten lisäksi pitäisi huomioida myös ne monet hyödyt, joita Suomeen muuttaneista ihmisistä, myös pakolaisista, yhteiskunnalle on. Muualta tullut ihminen pakottaa pelkällä läsnäolollaan meidät pohtimaan valmiuksiamme kohdata kulttuurieroja tai ymmärtää rasismin eri ilmenemismuotoja. Tällaisia valmiuksia voi pitää globaalissa maailmassa koko yhteiskuntaa hyödyntävinä kansalaistaitoina. Eikö niillekin pitäisi laskea jokin arvo? Tai sille, että tänne tulijat muistuttavat meitä siitä, miten maailma ympärillämme on muuttunut ja miten muualla tapahtuvat asiat koskettavat väistämättä meitäkin?

On kysyttävä myös, miksi keskitytään maahanmuuton kustannuksiin. Kaikesta hyvinvointivaltion toiminnasta ja etuuksista on kuluja. Toimeentulotuki, opintotuki, sairauspäiväraha, asumistuki, työttömyysturva ja eläkkeet maksavat joka tapauksessa, oli niiden saajana sitten suomalaiseksi tai maahanmuuttajaksi ymmärretty. Myös palvelut, kuten koulutus, lasten päivähoito ja terveydenhoito, maksavat runsaasti yhteiskunnalle, ja niistä hyötyvät pienituloisten lisäksi myös keskituloiset ja hyvin toimeentulevat väestöryhmät. Valtio tukee hyvätuloisia kansalaisia voimakkaasti koulutuksen ja asuntolainan korkovähennysten kautta. Se, että maahanmuuton kustannuksia painotetaan, kertoneekin ennen kaikkea viime vuosikymmeninä vahvistuneesta uusliberalistisesta politiikasta ja taloudellisen retoriikan saamasta valta-asemasta. Tällaisessa ajattelussa kaikkea mitataan rahalla ja taloudelliset arvot ylittävät muut yhteiskunnalliset arvot.

Lama ei ole ainoa selitys
Maahanmuuttokeskustelun lisääntymistä ja asenteiden kovenemista selitetään usein taloudellisella lamalla. Lamalla on epäilemättä ollut vaikutuksia maahanmuuttokeskusteluun, mutta sitä ei kuitenkaan voi pitää ainoana selityksenä. Nykyinen lama on osa talouden globalisoitumista ja uusliberalistista politiikkaa. Näistä on puhuttu jo aiemmin esimerkiksi “Kiina-ilmiönä”, jolla on viitattu tuotannon siirtymiseen ulkomaille halvempien kustannusten ja laajempien markkinoiden perässä. Pääomavirrat ja yritykset liikkuvat yhä enemmän kansallisten rajojen yli ja kansallisen säätelyn ulottumattomissa. Tämän seurauksena monien ihmisten taloudellinen epävarmuus kasvaa. Ne, jotka menettävät tai pelkäävät menettävänsä asemansa globalisaation pyörteissä, voivat olla muita alttiimpia kuuntelemaan populistista ja muukalaisvihamielistä poliittista viestiä.

Euroopan yhdentymisen myötä myös kansallisen päätöksenteon rajat ovat kaventuneet. Samaan aikaan kun osa eurooppalaisista poliitikoista visioi kansallisvaltion siirtyvän historian romukoppaan, toiset virittelevät kansallismielisyyden uutta aaltoa ja hakevat vastausta taloudellisesta protektionismista. Maahanmuuttokriittisiksi itseään nimittäviin populistisiin voimiin näyttää niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa liittyvän ylikansallisen toiminnan, erityisesti Euroopan unionin ja sen suuntaa määrittelevien eliittien arvostelu sekä tähän kytkeytyvä kansallismielisyyden korostus. Nykypäivänä vallan kasvot jäävät usein näkymättömiksi, kun ne piiloutuvat osakesalkkujen sekä poliittisen eliitin rakentaman lainsäädännön ja byrokratian taakse. Kun äänestäjät etsivät selitystä kokemaansa epäoikeudenmukaisuuteen tai havaitsemiinsa yhteiskunnallisiin muutoksiin, osa heistä näyttää löytävän syyn maahan muuttaneista tai turvapaikkaa hakevista. Nämä saavat symboloida kaikkea vierasta ja outoa, josta halutaan päästä eroon. Perinteisiin arvoihin ja tuttuihin tapoihin takertuminen tuo turvallisuutta, jota on muuttuvassa maailmassa vaikea saavuttaa.

Tavaroiden ja pääomien lisäksi myös ihmiset liikkuvat enemmän ja laajemmalla alueella kuin aiemmin. Globaalit muuttoliikkeet ovat voimistuneet, ja Euroopankin portteja kolkutellaan yhä useammin. Osa ihmisistä muuttaa työn perässä toisiin maihin ja maanosiin. Näin tekevät esimerkiksi siirtotyöläisnaiset, jotka tekevät Etelä-Euroopassa kasvavan osan kotona tapahtuvasta hoivatyöstä, tai Nokia it-asiantuntijat. Osa lähtee köyhiltä alueilta etsimään toimeentuloa – joskus henkensä kaupalla, kuten tuhannet Välimerelle ja Afrikan rannikoille hukkuneet ihmiset. Myös poliittiset levottomuudet, sodat sekä konfliktit ja ympäristöongelmat sysäävät ihmisiä liikkeelle. Yhä useammin avioliiton solmiminen ja muut perhesuhteisiin liittyvät syyt saavat ihmiset liikkumaan maista toisiin. Osa poliittisista voimista niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa pyrkii vastaamaan tähän tilanteeseen sulkemalla rajat ja pystyttämällä “linnake-Eurooppaa”. Tähän ajatteluun liittyy epärealistinen toive siitä, että ihmiset pysyisivät paikallaan ja aika pysähtyisi. Ulkomaalaisvastaiset ryhmät etsivät paluuta menneisyyteen ja haluavat lähettää “kotimaahansa” ihmisiä, jotka ovat asuneet vuosia tai vuosikymmeniä Suomessa.

Kuka on maahanmuuttaja ja mistä tiedämme sen?
Medialla on keskeinen rooli sen määrittelyssä, miten tietomme vähemmistöistä on rakentunut. Siksi tässä kirjassa on annettu useita puheenvuoroja mediatutkijoille. Kuten edellä totesimme, myös tutkijat ovat tuottaneet paljon tietoa maahanmuuttajien elämästä Suomessa, vaikka tutkimus onkin painottunut suurimpiin maahanmuuttajaryhmiin. Tutkimustieto ei kuitenkaan tavoita suurta yleisöä. Jonkin verran suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumista ja uusia vähemmistöjä on käsitelty myös taiteessa, esimerkiksi kirjallisuudessa ja elokuvissa, mutta moniin muihin Euroopan maihin verrattuna suomalaiset taiteilijat eivät ole erityisemmin inspiroituneet näistä kysymyksistä. Maahanmuuttajataustaiset taiteilijat, tutkijat ja journalistit ovat kollegoitaan herkemmin tarttuneet kyseisiin aiheisiin, mutta heillä on vähemmän sananvaltaa ja foorumeja, joilla kertoa maahanmuuttajien elämästä ja asemasta Suomessa.

Julkisessa keskustelussa “maahanmuuttajasta” on tullut hahmo, joka kuvitellaan jonkinlaiseksi, kuten Laura Huttunen toteaa. Kuitenkin “maahanmuuttajia” yhdistää ainoastaan se, että he ovat joskus muuttaneet Suomeen muualta. Maahanmuuttajiksi kutsutaan myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat syntyneet ja eläneet koko elämänsä Suomessa. Kaisla Löyttyjärvi tuo näkyviin yhden tällaisen ihmisen näkökulman.

Usein unohdetaan, että Suomeen on kautta aikain muuttanut ihmisiä muualta. Maahanmuutosta puhutaan ikään kuin se olisi uusi ilmiö Suomessa. Moniin muihin maihin verrattuna Suomessa on käyty hyvin vähän keskustelua vanhojen vähemmistöjemme asemasta. Myös rotuajattelua ja sen myötä rasismia saatetaan pitää kaukaisena ja vieraana asiana, joka liittyy esimerkiksi orjakauppaan tai toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin muissa maissa. Rotuhygienialla oli kuitenkin vahva jalansija myös Suomessa 1800-luvun lopulta 1930-luvulle asti. Suomi ei myöskään ollut täysin ulkopuolinen kolonialismin historiassa. Suomalaisilla oli monenlaisia kansainvälisiä kontakteja, joiden myötä siirtomaa-ajan ajattelutavat juurtuivat tännekin. Tällä historialla on vaikutusta nykypäivän ajattelutapoihin, mitä ei ole juurikaan huomioitu kertomuksissa Suomesta ja suomalaisuudesta. Monet siirtomaa-ajan kuvaukset afrikkalaisista jatkavat elämäänsä esimerkiksi somalialaisiin kohdistetuissa ennakkoluuloissa.

Monikulttuurisuus on läsnä lasten ja nuorten arjessa eri tavoin ja vielä enemmän kuin aikuisten elämässä. Maahanmuuttajataustaisten osuus kasvaa nopeasti juuri tässä väestöryhmässä. Pakolaistaustaisistakin maahanmuuttajista huomattava osa on lapsia ja nuoria. On syytä kysyä, minkälaisessa todellisuudessa nämä lapset ja nuoret kasvavat, kuten Kaisla Löyttyjärvi ja Said Aden tässä kirjassa tekevät. Entä minkälaisessa Suomessa haluamme asua? Jokainen “sosiaalipummimaahanmuuttaja”-heitto osuu paitsi aikuisiin maahanmuuttajiin myös heidän lapsiinsa, niihin Suomessa syntyneisiinkin. Tämän lisäksi rasismi ja epäkunnioittavat puhetavat ovat haitallisia kaikille lapsille. Taustasta riippumatta lapsia tulisi suojella tällaisilta puhetavoilta – jo siksi, etteivät he omaksuisi rasistisia ajattelutapoja ja jotta he oppisivat kunnioittamaan muita ihmisiä.

Tämä kirja on kollektiivinen puheenvuoro asiallisen ja muita kunnioittavat julkisen keskustelun puolesta. Kirja ei pyri vastaamaan kaikkiin niihin esitettyihin väitteisiin, joita viimeaikaisessa maahanmuuttokeskustelussa on esitetty, vaan nostamme esiin teemoja ja näkökulmia, jotka meidän mielestämme ovat puuttuneet keskustelusta tai jääneet liian vähälle huomiolle. Vaikka kirjan kaikki kirjoittajat jakavat huolen suomalaisen maahanmuuttokeskustelun tasosta ja seurauksista, kirjoittajilla ja heidän taustayhteisöillään on myös toisistaan poikkeavia näkemyksiä maahanmuuttopolitiikasta ja suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumiseen liittyvistä kysymyksistä. Jokainen kirjan kirjoittaja vastaa itse omista näkemyksistään.

Kirjoittaessamme kirjaa keväällä ja kesällä 2009 keskustelu maahanmuutosta on jatkunut vilkkaana ja saanut myös uusia käänteitä. Maahanmuuttokeskustelun analyyseja tarvitaan siis varmasti jatkossakin. Monien muiden asioiden ohella maahanmuutto muuttaa suomalaista yhteiskuntaa. Muutoksiin sopeutuminen edellyttää laajapohjaista keskustelua ja ratkaisujen etsimistä useilla yhteiskunnan alueilla. Politiikan ja median ohella merkittäviä ovat arkiset kohtaamiset ja erilaiset hallinnolliset ympäristöt. Leena Suurpää ja Veronika Honkasalo pohtivat tässä kirjassa erilaisia julkisuuden tiloja nuorisotyössä ja kuvaavat kokemuksiaan näissä ympäristöissä käydyistä keskusteluista.

Toivomme että jatkossa maahanmuuttoa ja kotoutumista koskeva keskustelu laajenee ja että siinä pääsevät ääneen aiempaa useammat kansanryhmät ja kansalaisyhteiskunnan toimijat. Pidämme erityisen tärkeänä, että vähemmistöjen sekä lasten ja nuorten ääni kuuluisi keskusteluissa. Näillä ryhmillä on runsaasti tietoa monikulttuurisen yhteiskunnan arjesta ongelmineen ja iloineen sekä ajatuksia tulevasta kehityksestä. Jotta tämä tieto, kokemus ja ideat saadaan tuotua osaksi yhteiskunnallista keskustelua, tarvitaan asiallista ja mukaan ottavaa ilmapiiriä. Maahanmuuttokeskustelu siis jatkukoon, mutta kuitenkin kaikella kunnioituksella.

Viitteet
1. Helsingin Sanomat 13.5.2009 ja 14.5.2009.
2. Esimerkiksi Helsingin Sanomat 2.7., 9.7. ja 15.7.2009.
3. Fortier, Anne-Marie (2008) Multicultural Horizons, Diversity and the limits of the civil nation. Oxon: Routledge. Hage, Ghassan (2000) White Nation. Fantasies of White Supremacy in a Multicultural Society. New York: Routledge.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s


%d bloggers like this: